Tykän tarinat

Venäläisen lentäjän pelastuminen - Jatkosodan muistikuvia kannusjärveltä
( Kauko Suurnäkki )

Juhannuksen jälkeinen ajanjakso kesällä vuonna 1941 tempaisi Suomen kansan mukaan maailmanhistorian tähän mennessä tuhoisimman sodan pyörteisiin, alkoi jatkosota, jonka todellisuus tunnettiin Vehkalahdella sangen kouriintuntuvasti. Väestö tosin ei joutunut naapureina olevien rajakuntien tapaan evakkotielle, mutta arkielämän jokaiset askareet olivat jännittyneen valmiustilan sävyttämiä. Sodan äänet kuuluivat sekä mereltä että ilmasta. Asekuntoisista miehistä suurin osa oli "siellä jossakin" ja vanhemmat sekä 16-19 -vuotiaat pojat palvelivat kotikylissään ilmasuojelujoukoissa.

Tätä nuoremmilla pojilla, joihin itsekin tuolloin 15 -vuotiaana kuuluin, oli jännittävää näkemistä ja kokemista monella tavoin.

Päivät elimme tavalliseen tapaan, mutta useana yönä viikossa olimme pieninä ryhminä ilmavartiossa kukin tunnin kerrallaan. Kannusjärven vartiopaikka oli Talo-osuuskunnan talon viereiselle kalliolle mäntyjen latvuksiin taitavasti kätketty ilmavartiotorni. Vartiovuorojen välit nukuimme talon saunassa. Räätälimestarina tunnettu Vainosen Anttoon kävi aina silloin talloin katsomassa, oliko vartiointi desanttien pudotuksen havaitsemiseksi riittävän tehokasta.

Näihin ulkoisiin puitteisiin sijoittuu useita mieleen jääneitä ja merkittäviä yksityisiä tapahtumia. Niistä yksi oli tavallista erikoisempi.

Menossa oli kesäkuun viimeisen päivän ilta. Meitä oli useita poikia kotitalomme "mökätuvassa" askaroimassa erilaisia puutöitä, kun naapurin Metsäpirtistä kotoisin oleva evakkopoika Makaran Tuovi ilmaantui ovelle ja huudahti, että tuonne Tykälle putosi lentokone. Emme olleet kuulleet mitään erikoista ääntä, joten ilmoitus oli yllättävä. Kiiruhdimme pihalle ja liiterin päädystä näimme paksun mustan savun kohoavan Tykän talon riihen takaa. Siina samassa olimme koko joukko pyörillä ja poljimme vinhaa vauhtia kohti tapahtumapaikkaa. Ilmoituksen tehnyt poikakaan ei tiennyt, minkä valtakunnan kone oli kyseessä, mutta päästyämme Turunojan sillalle näimme jo enemmän.

Parin sadan metrin päässä palaa roihusi suuri lentokone. Ehjäksi jääneessä peräsinosassa näkyi punainen tahti, joten naapurin konehan se. Jätimme pyörät tien oheen ja jatkoimme juosten. Palon aiheuttaman humun joukosta kuului melkoista ratinaa ja paukahduksia, kun lentokoneen aseistukseen jääneet patruunat räjähtelivät kuumuudessa. Löimme välillä maihinkin, mutta kun korkeiden liekkien ympärille alkoi vähitellen kerääntyä kylän väkeä, uskalsimme mekin mennä paikan päälle. Kuumuus oli melkoinen, mutta kun palo edistyi, pystyimme tarkkailemaan tätä ihmettä lähemmin. Kohta näkyi mistä suunnasta lentokone - joka osoittautui kaksimoottoriseksi pommikoneeksi - oli tullut. Sen oikean tason kärki oli ottanut ensin maahan. Siitä kone oli kiepsahtanut poikittain ja rysähtänyt kasaan.

Väkeä tuli paikalle vähitellen lisää joka taholta ihmettelemään, miten lentäjien oli käynyt. Kaksi ruumista näytti olevan jätteiden joukossa pahoin palaneena, mutta jotkut väittivät nähneensä kolmannen lentäjän juosseen laajaan metsäsaarekkeeseen, Sepänhakaan. Siinä oli lähellä lammaslaidun ja lampaiden sateensuoja, matala kota. Joku oli näkevinään siellä liikettä. Asia tutkittiin, mutta kota oli tyhjä. Sotilaita tuli paikalle, ja he löysivät koneen tulosuunnasta olleesta heinäpellosta käyttämättömän laskuvarjopakkauksen ja pitkät turkisvartiset lentäjänsaappaat. Oli mitä ilmeisintä, että ainakin yksi venäläislentäjistä oli jossain lähiseudulla. Ihmettelyä herätti tietenkin, miten hän oli päässyt pudonneesta koneesta erilleen. Laskuvarjoa hän ei ollut käyttänyt. Palavan hylyn tarkastelu osoitti oikopäätä, ettei kukaan ollut voinut tuosta romukasasta selviytyä elävänä pois. Arvoitus selvisi kotvan kuluttua.

Jo aikaisemmin mainittu ilmavartiointitorni oli rakennettu samana päivänä. Ensimmäiset kaksi vartiomiestä lienevät olleet juuri tornissa, kun sen ylitti Kouvolan suunnasta matalalla tuleva venäläinen pommikone, jonka toinen moottori savusi voimakkaasti. Miehet heittäytyivät torniin mahalleen ja ennättivät juuri nähdä miten savuava kone rysähti peltoaukealle. Toisen miehistä kerrotaan silloin huutaneen seuratalon pihalla pyörineelle miesjoukolle, että tuonne se meni Tykälle päin.

Ilmasuojelumiehet saivat tuota pikaa tietää ainakin yhden lentäjän olevan pakoteillä. Niinpä muodostettiin seuratalon maastossa ketju, joka alkoi varovasti edetä kohti putoamispaikkaa. Erään kiven takaa nähtiinkin kurkkivan vieraan näköisen ja lentopäähineisen miehen, joka alkoi viittailla kohdalle osuneelle Kären Aimolle, että tämä tulisi lähemmäs. Hän puolestaan viittaili, että lentäjä tulisi sinnepäin. Kun näkyviin ilmaantui useampia miehiä, venäläinen kaiketi katsoi pelin ratkaistuksi. Hän heitti kädessään olleen tähtipistoolin pois ja tuli kädet ylhäällä kiven takaa.

Tällä välin oli Tykän talon luo kerääntynyt paljon väkeä. Tuskin kukaan kiinnitti huomiota takana olevalle pellolle, ennen kuin sieltä kuului pisteaidan takaa kylässä hyvin tunnetun Piispasen Väinön ääni: "Kattokaas mitä täältä tuodaan!" Ja tosiaan, sieltä toivat Piispasen Väinö ja muistaakseni juuri Kären Aimo välissään isokokoista oudonnäköistä miestä, jonka jokainen arvasi kateissa olleeksi ja koneesta pelastuneeksi lentäjäksi. Mies tuotiin Tykän pihalle, jonne väki kerääntyi ihmettelemään oudonnäköistä ilmestystä.

Siinä oli nyt lähellä ilmielävä vihollislentäjä. Hän seisoi sotilaiden ympäröimänä lentäjäpäähine päässään, tyypillinen venäläisen sotilaan kesäkolttu päällään ja nahkaiset sukat saapashousujen päällä. Mies oli kuin toisesta maailmasta. Hänen otsassaan ja leuassaan oli syviä poikittaisia ja rikkonaisia haavoja. Kasvot olivat veriset, mutta muuten mies oli täysin kunnossa. Uhmaa ja ylimielisyyttä tavoitteleva ilme muuttui jopa hymyntapaiseen, kun Parkon Arvo tarjosi lupsakkaan tapaansa miekkoselle tupakan. Siina savuja vedellessään hän osoitti kasvoissaan olevia haavoja ja sanoi: "jod jod". Jodia ei ilmeisesti ollut, mutta joku Tykän naisista kiirehti hakemaan ämpärillä vettä ja puhtaita siteitä. Lentäjä joi ensin ämpäristä vettä ilmeisesti pahimpaan janoonsa ja ryhtyi sitten varovaisesti pesemään kasvojaan. Siteet kiinnitettiin hakaneuloilla ympäri pään sekä otsan että leuan peitoksi.

Joukossa oli Kannakselta kotoisin oleva Kalle Heiskanen, joka ryhtyi venäjänkielentaitoisena jututtamaan lentäjää. Tämä oli vänrikin arvoinen mies ja noussut ilmaan Kivennavan lentokentältä. No, Kivennavalla ei ainakaan ollut sellaista lentokenttää, mistä pommikone voisi nousta ilmaan, niin kuin jälkeenpäin olen voinut todeta. Siina lähellä oli kuitenkin toinen lentokenttä. joten miehen maininta saattoi tarkoittaa tätäkin. Mene ja tiedä.

Merkillisintä oli kuitenkin että tämä mies oli ilman laskuvarjoa onnistunut pääsemään pois palavasta ja maahan syöksyvasta lentokoneesta ennen sen lopullista putoamista. Monien silminnäkijöiden mukaan kone lensi liukulennossa, sen yksi luukku oli auki, ja luukulla seisoi mies.

Kun kone tuli hitaassa liu'ussa tarpeeksi matalalle, tämä pelastunut lentäjä siirtyi koneen tasolle ja juoksi sitä pitkin peräsimen ulottuvilta ja vierähti maahan. Näin kertoivat myös ilmavartiotornissa olleet ja koneen putoamista seuranneet miehet. Ei ihme, että ainakin kasvot kolhiutuivat, vaikka liikuntakyky säilyikin. Tämä suoritus oli melkoinen osoitus mielenmaltista ja rohkeudestakin. Pelastuneen lentäjän mukaan ohjaaja oli ilmataistelussa haavoittunut, mutta pystyi silti hallitsemaan konetta. Konekivääriampuja oli kuollut jo aikaisemmin. Pelastunut oli tähystäjä ja koneen päällikkö.

Me pojat käväisimme taas välillä hylyn luona, josta erään sotilaan johdolla siirrettiin parhaillaan vainajia Tykän Kallen paikalle tuomiin kaksipyöräisiin hevoskarreihin. Kun tämä kuorma kulki läpi pihan, ihmiset väistyivät sivulle, mutta pelastunut lentäjä ei juuri vilkaissutkaan sinnepäin -melkoinen kovanaama.

Vainajat vietiin läheiseen metsään, johon kaivoimme hiekkaharjanteelle lapiolla matalahkon haudan. Siihen nämä vihollislentäjät sijoitettiin päällekkäin, ja hauta luotiin umpeen. Niin yksinkertaisesti se kävi. Kovin monta henkilöä ei paikalla ollut, muutama sotilas, Tykän Kalle ja meitä poikia. Hautapaikka on nykyäänkin todettavissa, sillä paikalla on nämä kuluneet vuosikymmenet ollut muistopaalu, jossa on lentokonealumiinista tehty laatta. Laatassa on kirjoitus: "Tähän on haudattu 30.06.1941 kaksi venäläistä lentäjää".

Pelastuneen lentäjän vaiheita voitiin seurata myöhemminkin. Aluksi hänet noudettiin Vehkjärvellä sijainneeseen majuri Haarasen esikuntaan kuulusteltavaksi. Sieltä kävi matka sotavankileirille. Muutamia viikkoja myöhemmin oli Helsingin Sanomissa valokuva vangituista venäläislentäjistä. Yhden rivissä olleista tunnistimme, sillä otsan ja leuan siteet olivat vielä paikoillaan, eikä miehen asukaan ollut muuttunut.

Palaneen lentokoneen ehjempi moottori noudettiin vielä putoamisiltana armeijan kuorma-autolla parempaan käyttöön. Samalla menivät pommikoneen molemmat konekiväärit - meidän poikien suureksi harmiksi. Olisi ollut mukava käydä ne sieltä jälkeenpäin vaikka evakuoimassa. Tätä "evakuointia" toteutettiin palaneen koneen hylyn osalta vuosikausia. Varsinkin hämärinä iltoina kuului koneen hylyn suunnalta kilkutusta ja kalkutusta, kun joku kyläläinen oli irrottamassa käyttöönsä milloin minkinlaista pulttia, valkometallikappaletta tai putken pätkää. Mitä ei tarvittu välttämättömään käyttöön, se pantiin niin tarkoin talteen muistotavaraksi, ettei jäljelle jääneistä romuista ollut paljonkaan pois vietävää, kun maanomistajat aikanaan vuosia myöhemmin siistivät paikan.